Siirry pääsisältöön

Kehtaanko?

Olen tässä mietiskellyt että kuinka paljon haluan ja kehtaan kertoa painonpudotusprojektistani omissa somekanavissa. Aikanaan kun olen onnistuneita laihdutuksia tehnyt eivät tälläiset muutoskuvat ole olleet vielä niin suosittuja eikä instagramia edes olemassa.☺

Olen jonkun kuvan instaani laittanut siitä että olen salilla käynyt, mutta varsinaisesta projektista en ole kertonut mitään. Miksi? Koska mietin että kehtaanko. Mietin liikaa mitä muut ajattelevat ja se on aina ollut iso ongelmani. Luovuin ensimmäisestä mahdollisesta poikaystävästänikin sen vuoksi kun ajattelin että mitä muut ajattelisivat. Ihan kauheaa. Eikö tämä kuitenkin ole minun elämäni ja minun kuuluisi tehdä omat päätökset ja seistä niiden takana huolimatta siitä mitä muut sanovat. No tästä päästäänkin toiseen isompaan ongelmaan eli Itsetuntooni, mutta siitä tulisi ihan kokonaan toinen teksti.

No miksi minun pitäisi kertoa somessa projektistani. Siinäkin on kaksi puolta. Toisaalta siitä tulisi positiivisella tavalla paineita että on pakko onnistua, koska kuinka kehtaisin tunnustaa julkisesti että läskiksi meni. Ja juuri tuo negatiivinen paine ehkä estääkin minua. Onko epäonnistuminen kiellettyä? Omalla kohdalla ajattelen niin.  Vai onko epäonnistuminen inhimillistä. Fall down seven times, get up eight times. Aina on mahdollisuus yrittää uudestaan.

Toinen ongelma somessa on se että en kehtaa laittaa kuviani sinne. Olen hyvin tarkka siitä ettei kuvissa näy paksut käsivarteni tai kaksoisleukani. Ja mitä jos muut eivät näe muutosta mitä yritän kuvissa esittää. Sehän se vasta noloa olisikin… 😢

Sama juttu tämän blogin kanssa. Toisaalta haluan käydä läpi tätä projektia julkisesti, mutta en kuitenkaan kehtaa tehdä sitä täysillä…

Milloin kehtaan olla minä?

Kommentit

  1. Merja18. elokuuta 2017 klo 4.12

    Niin tuttua... liian tuttua. Laihdutusprojektista ei uskalla puhua muille, kun pelkää TAAS epäonnistuvansa. Vaikka kuinka ajattelenkin, että nyt onnistun. Ja en minäkään halua nähdä kuvia itsestäni. Ovat ne niin kamalia. Edes kasvoista ei saa mielestäni enää siedettävää valokuvaa. =( Milloin tosiaan kehtaan olla minä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Johanna18. elokuuta 2017 klo 10.54

      Aivan. Jollain tavalla ei halua "rasittaa" läheisiään näillä ainaisilla laihdutusjutuilla. Vaikka varmastikaan ne läheisimmät eivät sinua tuomitsisi. Kaikkien pitäisi kehdata olla oma itsensä. Myös sinun. <3

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Dieettiviikko 14/25

Erittäin huono viikko. Maanantai alkoi ihan hyvin, kävin salilla tekemässä treenin ja pysyin ruokavaliossa. Illalla olo oli kuitenkin jotenkin ihmeellinen. Vatsaa väänsi ja olo tuntui kuumeiselta. Ja jotenkin ahdisti hirveästi. Enkä saanut seuraavana yönä nukuttuakaan.  Siitä lähti sitten alamäki. Päätin että sali saa tältä viikolta jäädä. Kun oli vaan niin huono olo. No sitten kun en salille pääse niin eihän se syöminenkään pysy ruodussa. Aloin taas kyseenalaistamaan kaikkea. Sitä kun paino ei tipu. Ja syönkö nyt kuitenkaan oikein kun yritän kituuttaa aika pienelläkin ruokavaliolla. Olenko pilannut aineenvaihduntani niin lopullisesti että laihduttaminen ei yksinkertaisesti enää onnistu. Voinko saavuttaa pienempää olomuotoa ensi vuoden syksyyn mennessä jolloin tarkoituksena oli ottaa yksi askel kohti unelmia. Tietysti elämässä on myös monia muita asioita mitkä vaikuttavat mieleen ja siihen miten hyvin pystyy laihdutusprojektiin keskittymään. Asioita joita en halua ”julkisesti” sen
Lähetä kommentti
Lue lisää

Terveys

Viittasin jo aiemmassa tekstissäni siihen että kuinka syyni laihduttaa on nyt muuttunut ulkonäöllisten seikkojen lisäksi terveydellisiin syihin. Olen enemmän kuin kiitollinen siitä että toistaiseksi minulla ei ole mitään lihavuuteen liittyviä sairauksia. Tai en tiedä luokitellaanko kilpirauhasen vajaatoiminta näihin, mutta siis siihen minulla tosiaan on lääkitys. Mutta diabetesta, kolesterolia tai sydän-ja verisuonisairauksia minulla ei ole. VIELÄ. Terveyteen luen kuuluvaksi myös liikunnan. Ja kun huomasin että liikkumiseni alkoi painostani kärsimään tiesin että olin tullut pohjalle. Olimme kaksi vuotta sitten siskoni kanssa ulkomaanmatkalla suurkaupungissa. Helpoin ja halvin tapa liikkua ympäriinsä oli kävellen. Päivittäin askelmittarit näyttivät lähes 10 km matkoja. Täytyy sanoa että päivän päätteeksi olin oikeasti todella väsynyt. Sänkyyn mennessä pohkeet tykyttivät ja polvet särkivät. Yksi kauhukohta oli se kun olimme ilmottautuneet ohjatulle kaupunkikierrokselle ja paikalle
2 kommenttia
Lue lisää

Dieettiviikko 1/25

Olen tyytyväinen. En hypi onnesta tai uhoa että oon niin rautaa, mutta täytyy sanoa että tyytyväinen olen ensimmäiseen viikkoon. Haluaisin uskoa että tämä ensimmäinen viikko on myös vaikein. Ma-ke päivät olivat aivan tuskaa. Väsytti viikonlopun valvomisen jäljiltä. Sokerivieroitusoireet iskivät tosi kovana ja muutenkin suoraan sanottuna vaan v*tutti. Parasta olisi ollut vetää peitto korviin ja nukkua vain kellon ympäri. Mutta eihän sellaista voi normi-ihminen tehdä jolla on työ ja koira hoidettavana. Söin vain ohjeiden mukaan ja toitotin itselleni että kyllä tämä helpottaa. Kyllähän se helpottikin. Torstai ja perjantai menivät jo suht kivuttomasti. Tietysti perjantaina viikonlopun karkkihiiri rupesi kuiskimaan korvaani, mutta vaikka harmitti niin yritin asennoitua että nyt on dieetti ja näillä mennään. Iltapalaksi syödyt mansikat onneksi piristivät perjantai iltaakin. Lauantai päivä meni vielä todella hyvin, mutta illalla. 😢 Olin äitini luona ja veljeni perhe tuli kahville,
Lähetä kommentti
Lue lisää