Viittasin jo aiemmassa tekstissäni siihen että kuinka syyni laihduttaa on nyt muuttunut ulkonäöllisten seikkojen lisäksi terveydellisiin syihin.
Olen enemmän kuin kiitollinen siitä että toistaiseksi minulla ei ole mitään lihavuuteen liittyviä sairauksia. Tai en tiedä luokitellaanko kilpirauhasen vajaatoiminta näihin, mutta siis siihen minulla tosiaan on lääkitys. Mutta diabetesta, kolesterolia tai sydän-ja verisuonisairauksia minulla ei ole. VIELÄ.
Terveyteen luen kuuluvaksi myös liikunnan. Ja kun huomasin että liikkumiseni alkoi painostani kärsimään tiesin että olin tullut pohjalle.
Olimme kaksi vuotta sitten siskoni kanssa ulkomaanmatkalla suurkaupungissa. Helpoin ja halvin tapa liikkua ympäriinsä oli kävellen. Päivittäin askelmittarit näyttivät lähes 10 km matkoja. Täytyy sanoa että päivän päätteeksi olin oikeasti todella väsynyt. Sänkyyn mennessä pohkeet tykyttivät ja polvet särkivät. Yksi kauhukohta oli se kun olimme ilmottautuneet ohjatulle kaupunkikierrokselle ja paikalle tullessamme tajusin että koko kierros mennään kävellen. Pakokauhu valtasi mielen. Miten pysyn muiden perässä? Miten jaksan? Mitä jos sydämeni alkaa tykyttämään hullun lailla niin kuin se aina välillä oli tehnyt. No, hyvin jaksoin koko matkan. Mutta jo ajatus siitä että joutuisin jättämään jotain väliin painoni takia herätti. Ja itketti. Itkin illalla siskolleni (joka on normaalipainoinen) etten halua olla tälläinen.
Samalla reissulla koin kauhunhetkiä myös lentokoneessa, kun huomasin että taitettava ruokailupöytä mahtui juuri ja juuri taittumaan alas ennen kuin vatsani osui siihen.
Haluan tehdä asialle NYT jotain, kun vielä pystyn liikkumaan, kun vielä minulla ei ole sairautta. En halua että vasta lääkärin käskystä ja uhkailusta herään ja alan huolehtimaan itsestäni. Tämä aika on nyt!
Olen enemmän kuin kiitollinen siitä että toistaiseksi minulla ei ole mitään lihavuuteen liittyviä sairauksia. Tai en tiedä luokitellaanko kilpirauhasen vajaatoiminta näihin, mutta siis siihen minulla tosiaan on lääkitys. Mutta diabetesta, kolesterolia tai sydän-ja verisuonisairauksia minulla ei ole. VIELÄ.
Terveyteen luen kuuluvaksi myös liikunnan. Ja kun huomasin että liikkumiseni alkoi painostani kärsimään tiesin että olin tullut pohjalle.
Olimme kaksi vuotta sitten siskoni kanssa ulkomaanmatkalla suurkaupungissa. Helpoin ja halvin tapa liikkua ympäriinsä oli kävellen. Päivittäin askelmittarit näyttivät lähes 10 km matkoja. Täytyy sanoa että päivän päätteeksi olin oikeasti todella väsynyt. Sänkyyn mennessä pohkeet tykyttivät ja polvet särkivät. Yksi kauhukohta oli se kun olimme ilmottautuneet ohjatulle kaupunkikierrokselle ja paikalle tullessamme tajusin että koko kierros mennään kävellen. Pakokauhu valtasi mielen. Miten pysyn muiden perässä? Miten jaksan? Mitä jos sydämeni alkaa tykyttämään hullun lailla niin kuin se aina välillä oli tehnyt. No, hyvin jaksoin koko matkan. Mutta jo ajatus siitä että joutuisin jättämään jotain väliin painoni takia herätti. Ja itketti. Itkin illalla siskolleni (joka on normaalipainoinen) etten halua olla tälläinen.
Samalla reissulla koin kauhunhetkiä myös lentokoneessa, kun huomasin että taitettava ruokailupöytä mahtui juuri ja juuri taittumaan alas ennen kuin vatsani osui siihen.
Haluan tehdä asialle NYT jotain, kun vielä pystyn liikkumaan, kun vielä minulla ei ole sairautta. En halua että vasta lääkärin käskystä ja uhkailusta herään ja alan huolehtimaan itsestäni. Tämä aika on nyt!
Minäkin, kuten sinä, saan olla onnellinen ettei vielä ole todettu diabetesta tai muuta. Ja en halua niitä todettavankaan, joten painolle on tehtävä jotain. Toivottavasti en kommentoi liikaa kirjoituksiasi. Jaan vain turhan hyvin kokemasi asiat ja haluan keskustella niistä. Olet kirjoituksillasi motivaattorini! =)
VastaaPoistaTodellakin terveys edellä. Ihanaa että kommentoit. (:Ja ihana kuulla että pystyn kirjoituksellani jotakuta motivoimaan. <3
VastaaPoista